Valokuvia lähiympäristössä
Kuvataidekoulun valokuvaustyöpajoilla on yksi erityinen piirre, joka erottaa ne muista työpajoista: työpajan aiheen – eli valokuvauksen – kannalta tärkeimmät ja kiinnostavimmat asiat löytyvät yleensä luokkatilan ulkopuolelta. Kaiken lisäksi meidän bunkkerimaisen valokuvausluokkamme Signen ainoat ikkunat ulkomaailmaan ovat luokan seiniä reunustavien tietokoneiden ruudut.
Siispä lähdemme ulos luokkahuoneesta kuvaamaan maailmaa. Kuvausaiheita löytyy teknisistä harjoituksista luoviin sisäisen maailman tutkimusretkiin: Miten suljinajan pituus näkyy kuvassa? Millaisia kuvia saa heijastuksista? Miten vesi liikkuu pysähtyneessä kuvassa? Miten kuvata surua, iloa ja yksinäisyyttä ympäristön kautta?
Valokuvaustyöpajojen oppilaat ovat kuvanneet Tapiolassa yhteensä tuhansia ja taas tuhansia ruutuja. Ympäristö ei kuitenkaan kulu tai himmene pois kuvaamalla sitä vaan päinvastoin: Tapiolan niittyjä ja kävelykeskustaa vaeltavan valokuvaajan katse terävöityy ja kirkastuu kerta kerralta. Paikat tulevat tutuiksi ja niihin alkaa liittyä muistoja eri kuvauskerroilta, samat puut nähdään etsimen läpi pimeänä joulukuun iltana tai myöhään ensimmäisenä vaaleana kevätpäivänä. (Hyvä on, myönnettäköön, että lukuvuoden aikana pimeyttä on tarjolla enemmän kuin tarpeeksi: syyslomasta aina kevään kellojen siirtoon.)
Tutuista paikoista alkaa myös nähdä uusia asioita ja merkityksiä sekä muutoksia. Kameran kanssa kulkeva kuviskoululainen ei vain näe ympäristöään vaan katsoo sitä. Valokuvaaja tarkkailee ja havainnoi ympäristöään eri vinkkelistä kuin koiranulkoiluttaja tai kouluun kiiruhtava. Valokuvaajan katse huomaa outoja yksityiskohtia, merkityksellisiä maisemia tai huvittavia sattumia. Sama katse alkaa hakea oikeaa sommitelmaa, rajauksia, kiinnostavaa valon suuntaa ja liikkeessä olevien elementtien ratkaisevaa hetkeä, jolloin painaa kameran laukaisijaa.
Tärkeintä ei ole millä kuvat otetaan vaan kuka ne ottaa. Sama ympäristö näyttäytyy erilaisena kunkin eri katsojan silmin. Millaisia asioita juuri minä havaitsen, millaiset asiat kiinnittävät minun mielenkiintoni? Kuvauskertojen lopuksi pääsee huomaamaan, että muut ryhmäläiset ovat aivan saman kuvausreitin varrella huomanneet eri asioita ja pitäneet aivan eri asioita kiinnostavina kuvauskohteina.
Välillä itse katselen metsän reunaan kyykistyneitä oppilaita ja mietin, mitäköhän kuvattavaa tuolta penkereeltä mahtaa löytyä – ja luokkaan palattuamme hämmästelen, miten oivaltava näkökulma sammalmättääseen, sehän näyttää tuosta kuvakulmasta aivan mittakaavaa muuttaneelta metsältä!
Valokuvaaja aistii ympäröivää maailmaa tarkkailijan terävöityneellä katseella, samalla kiinnittyen ympäristöönsä erityisellä tavalla, mutta toisaalta myös pysyen siitä irrallisena kameralaitteen tehdessä rajan katsojan ja katseen kohteen väliin. Valmiit kuvat taas ovat katsojalle ikkuna valokuvaajan katseeseen.
Valokuvia katsomalla pääsee kirjaimellisesti näkemään maailmaa toisen ihmisen silmin. Voi ihmetellä, kummeksua ja ihailla, miten tuo minun kanssani samaa reittiä pitkin kävellyt kuviskaverini on huomannut aivan eri asioita kuin minä, hän on kiinnittänyt huomionsa ja kääntänyt kameransa sellaisiin asioihin, joita itse en ole edes tajunnut katsoa. Ja kuinka upeita kuvia juuri ne ovatkaan!
Teksti: Ruusu Hulmi
Valokuvat: Aleksis Anttila
Kuvat ovat osa Aleksis Anttilan keväällä 2024 valmistunutta taiteen perusopetuksen laajan oppimäärän lopputyötä. Teoksessaan Puutarhakaupunki hän tutkii Tapiolan nykytilaa valokuvaten ja kysyy, mihin puutarhakaupunki on kadonnut.
Myötätunto ja moninaisuus on Espoon kuvataidekoulussa vuosina 2022–2024 toteutettava hanke, jossa kehitetään vastuullisuuskasvatuksen näkökulmaa osana kuvataidekoulun pedagogiikka, samalla kun tuetaan koko koulun sitoutumista vastuullisten arvojen mukaiseen toimintaan. Hanke on saanut valtionavustuksen Opetushallitukselta. Blogikirjoitusten sarja esittelee hankkeen tuloksia.
