Opinpolku näkyväksi -hankkeen oppilaskysely ja sen tulosten tulkinta opettajan näkökulmasta

Espoon kuvataidekoulu osallistui vuosina 2021–2022 Opinpolku näkyväksi -hankkeeseen. Kyseessä on kuvataidekoulujen yhteishanke, jonka tavoitteena on kehittää oppimisen arviointiin liittyvää opettajien osaamista ja koko kuvataidekoulun arviointikulttuuria. Syyskuussa 2022 toteutimme osana hanketta kyselyn, jonka avulla selvitettiin, millaista ohjausta ja palautetta työpajaikäiset oppilaat ovat saaneet kuvataidekoulussa. Oppilailta kysyttiin myös, miten he ovat kokeneet saamansa palautteen ja arvioinnin, millaisia arvioinnin muotoja toivoisivat lisää ja millaisia vähemmän.

Espoon kuvataidekoulun taidegrafiikan työpajan opettaja, taidegraafikko ja kuvataiteilija Aino Sinda kertoo tässä blogitekstissä kyselyn toteuttamisesta ja tulkitsee sen tuloksia opetttajan näkökulmasta.

Kun teetin taidegrafiikan oppilailla Espoon kuvataidekoulussa kyselyn, perustelin sitä heille pitkällisesti: “Voit tehdä tän sillä aikaa kun sun laatta syöpyy” ja “Mä tiedän, että teitä pyydetään täyttämään kaiken maailman höpöhöpökyselyitä koko ajan, mutta mä lupaan, että kun me pyydetään tätä, niin me sit myös katsotaan ja mietitään niitä vastauksia, käytetään niitä johonkin”. Ilokseni sain pitää tämän lupauksen – tuloksia katsottiin ensin oman koulun tiimin kanssa ja sitten seminaarissa uteliaisuudella ja innolla.

Huokaisimme varmaan yhdessä helpotuksesta, kun luimme ensi kertaa vastauksia ja näimme kuinka positiivisia ne olivat. Toki oppilas, joka osallistuu palautteen antamiseen saattaa olla oppilas, joka muutenkin hakee ja saa opetuksesta enemmän vastauksia kuin se oppilas, joka ei kyselyyn vastaa ja koteloituu myös opetustilanteessa – tapa antaa palautetta vain silloin kun se on negatiivista kehittyy kokemukseni mukaan vasta myöhemmin elämässä. Silti: palaute oli voitokkaasti hyvää, näyte oppilaiden luottamuksesta.

Jotkin asiat pistivät heti meidän kaikkien silmiin. Oppilaiden vastaukset palautteen saamisen yleisyydestä eivät näyttäneet sisäisesti yhtenäisiltä. Päättelimme kanssaopettajien kanssa, että oppilaat kokivat opettajien pysähtyneen heidän työskentelynsä äärelle, ohjanneen ja kommentoineen keskeneräistä työtä, mutta samalla oppilaat kokivat, että keskeneräisestä työstä ei ollut saatu palautetta kovinkaan usein.

Epäilimme heti, että oppilaiden ymmärrys kritiikistä saattaa olla erilainen kuin miten me sen ymmärsimme. Meille kaikki keskustelu työn äärellä, sisällöllisen ja teknisen kommentointi, kysymykset siitä mitä oppilas aikoo seuraavaksi tehdä, kuuluvat palautteeseen. Spekuloimme, että oppilaat kokevat palautteen muodollisempana arviointiin ja arvosteluunkin liittyvänä tilanteena.

Pääsääntöisesti kuvisoppilaat tulevat opetukseen suoraan koulupäivän jälkeen. Koulujen maailmassa arvioinnilla on aivan erilainen rooli kuin se, mitä taiteilija tarvitsee. Koulumaailman arviointi liittyy ymmärretyn totuuden jakamiseen, pyyntöihin ja suorituksiin. Koulumaailmassa kritikointiin liittyy arvosanoja, joista on helppo vetää suoria viivoja onnistumiseen – samaan aikaan taiteessa on hyvin harvoin oikeita vastauksia ja palautteen tulee kuvastaa tätä. Kuvataidekritiikin suhteenkin voisi olla hyvä muistuttaa oppilaita siitä, että kritikointi on eri asia kuin kritisointi. Tekemisen arvo on monimutkaisemman kaavan takana.

Kiinnitimme huomiota kysymyksiin, joissa suurin osa vastaajista oli tyytyväisiä tiettyyn palautteen antamisen tapaan, osa oppilaista toivoi tiettyjä palautteen antotapoja enemmän mutta vastaava prosentti toivoi niitä vähemmän. Erityisesti niin sanottu julkinen katselmus – koko ryhmän edessä tehty arviointi – jakoi vastaajia tässä vaiheessa. Varsinkin keskeneräisten töiden katselu yhdessä koettiin ikäväksi. Opettajien keskusteluissa korostui, että tärkeintä on herkkyys: opettajan luenta oppilaan motiiveista, ja ehkä haaveissa alalle lähtemisestä vaikuttaa siihen, miten oppilas harrastaa, mitä tämä henkilö toivoo.

Kuvis on hyvä harrastus monenlaisille ihmisille. Se voi olla hyvä sosiaalisille tai kunnianhimoisille, jotka tarvitsevat innolleen vahvistusta, mutta se on myös harrastus niille, joille lajiurheilu tai ryhmään pohjaava harrastus (tarkoitan tällä kaikkea liikuntaa ja partiotoimintaa) ei tunnu mukavalta. Kuvisope voi olla se tyyppi, joka tekee tekemisestä kivaa, enkä voi kuvitella mitään tärkeämpää kuin löytää tapoja, joilla nuori ihminen kokee omakseen ilmaista itseään.

Mutta kuinka antaa merkityksellistä palautetta niille, jotka sitä kaipaavat?

Joskus vastaus voisi mielestäni olla niinkin helppo kuin lukea oppilaan tapaa esittää asia: oppilas tulee näyttämän työtä, että kato. Silloin positiivisten kommenttien ja tavoitteessa onnistumisen ihastuksen jälkeen voi antaa rakentavan kommentin tai ehdotuksen seuraavasta suunnasta. Tällainen palaute löytää varmaan useimmiten kohteensa. Jos oppilas piilottaa työn opettajalta, on sen kommentointi luonnollisesti aivan eri asia. Olen kuitenkin alkanut huomata, että saman oppilaan viikoissakin on eroja: joskus sama henkilö haluaa eri asioita. Joistain töistä ollaan ylpeitä, joskus ei vaan suju. Tästä sujumisesta ja taiteellisen toiminnan solmuista puhuminen on mielestäni tärkeää: että aina ei mikään etene, että jotkut jutut ei ole hyviä, mutta niitäkin kannattaa katsoa.

Osa oppilaista selvästi pyytää ja kaipaa tiukempaa kritiikkiä töistään. Samalla olisi tärkeää antaa tilaa niille, jotka haluavat harrastaa ilman painetta – nuorten harrastusmaailmassa harvinainen luksus, jonka takia uskon monien hakeutuvan kuvataiteen piiriin. On tärkeää, että harrastus voi olla ponnahdus ammatilliseen tekemiseen. Minulle se oli. Sain aikoinani kuviksesta kannustusta, jonka varassa vuosia myöhemmin uskoin mahdolliseksi lähteä taidealalle yrittämään.

Silti, tämä on vaikeaa. On vaikeaa tehdä tämä hyvin.

Pidän sanasta palaute. Se on arvolataukseton ja muutenkin hyvän epämääräinen ja tarkoittaa vain, että välitetään reaktioita, jatkoehdotuksia, jotain mitä sanotaan asiasta. Lukiessani tämän oppilaskyselyn tuloksia, vertasin oppilaiden tyypillisiä kokemuksia omaan kokemukseeni kuviksesta ja opettajistani: mieleeni on jäänyt kannustus enemmän kuin minkään yksittäisen työn kommentointi. Käytännössä tämä kannustus ei välttämättä ollut lauseita – se oli sitä, että opettaja katsoi tekemiäni juttuja ja kohteli niitä taiteena. Se oli tosi tärkeää, vaikkei siihen liittynyt yhtään arvosanaa, ei välttämättä sanaa ollenkaan.

Ja hei opet: olihan tämä kysely nyt vahvistus siitä, että ollaan tehty paljon oikein, eikö?

Kirjoittaja: Aino Sinda, Espoon kuvataidekoulu

----

Espoon kuvataidekoulu on mukana kuuden kuvataidekoulun yhteisessä Opinpolku näkyväksi -hankkeessa. 

Hankkeen tavoitteena on kehittää kuvataidekoulujen arviointikulttuuria ja toimintatapoja, joilla oppilaan oppimista tehdään näkyväksi. Lisäksi tavoitteena on opettajien tukeminen opetussuunnitelman mukaisessa opetuksessa ja arvioinnin toteuttamisessa. Hankkeessa jaetaan hyviä käytäntöjä ja hyödynnetään yhdessä hyväksi havaittuja toimintamalleja. Hanketta koordinoi Vihdin kuvataidekoulu ja sillä on oma blogisivusto: https://arviointikuvataidekoulussa.com/.