Haastattelu: Rosa Liksom
Kuva: Johanna Laitanen
Espoon kuvataidekoulun kuviskummina vuosina 2021–2023 toimii palkittu kirjailija ja taiteilija Rosa Liksom. Lapista kotoisin olevan Liksomin monipuolinen tuotanto sisältää muun muassa sarjakuvia, maalauksia, romaaneja, sanoituksia ja videotaidetta, joiden toistuvia teemoja ovat luonto, eläimet ja erilaiset ihmiskohtalot. Koulun kuviskummina hän edistää eri yhteiskunnallisissa sidosryhmissä lasten ja nuorten hyvinvointia, yhteisöllisyyttä ja erilaisuuden hyväksymistä kuvataidekasvatuksen keinoin.
Kuvataidekoulun rehtori Maritta Poijärvi haastatteli Liksomia keväällä videoyhteyden välityksellä.
Maritta Poijärvi: Tervetuloa Espoon kuvataidekoulun uudeksi kuviskummiksi, Rosa Liksom! Minkälaisia taideprojekteja olet tehnyt viime aikoina?
Rosa Liksom: – Juuri nyt viimeistelen syksyllä ilmestyvää romaaniani Väylä. Olen tehnyt sanoituksia ja musiikkia Liksom Lux -bändissä, johon kuuluvat lisäkseni Liisa Lux ja Eeva Koivusalo. Työstän myös kolmiosaista videotaideteosta nimeltä Fenno-Ugrian AI. Lisäksi olen maalannut ja valmistellut yhteisnäyttelyä Tukholmaan tyttäreni Saaga Kajánin kanssa. Näyttelyä on pitänyt lykätä jo neljä kertaa koronan takia. Mutta ei ole kiirettä! On ollut kivaa, että on ollut lisäaikaa tehdä töitä.
MP: Olet kotoisin pohjoisesta. Onko kasvuympäristösi vaikuttanut päätökseesi ryhtyä taiteilijaksi?
RL: – Taiteilijoita tulee kaikenlaisista ympäristöistä. Minun kasvuympäristöni ei pinnalta katsottuna millään tavalla viitannut taiteeseen, sillä taidetta ja kulttuuria ei siinä juuri arvostettu. Olen kuitenkin kasvanut pienessä kylässä luonnon keskellä, mikä on vaikuttanut kirjalliseen tuotantooni varsinkin viime vuosina. Luonto ja eläimet kuuluvat teosteni päähenkilöihin.
On vaikea sanoa, mitkä kaikki tekijät vaikuttavat taiteilijaksi tulemiseen. Oma näkemykseni polustani on vaihdellut ikäni mukaan. Nyt 60-vuotiaana mielestäni tärkeintä on se, että pitää olla jotain sanottavaa. On toissijaista, osaako kirjoittaa, vaikka sitä usein painotetaan koulussa. Koen itsekin harjoittelevani kirjoittamista edelleen. Minulla on erittäin hyvä kustannustoimittaja, joka auttaa minua hiomaan tekstiäni. Meillä on sellainen käsitys, että taiteilija tekee yksinäistä työtä ja on yksin vastuussa saavutuksistaan. Teen kuitenkin paljon yhteistyötä muiden kanssa. Perustyön teen yksin, mutta kokonaisuudessa on mukana myös muita ihmisiä. Minulla on kustannustoimittaja ja koelukijoita, jotka ovat minulle tärkeitä, sillä teokseni eivät synny kuplassa vaan vuorovaikutuksessa.
MP: Olet aikoinasi työskennellyt myös turvakodissa. Onko tämä kokemus vaikuttanut tapaasi kuvata ihmisiä?
RL: – Olen kerännyt tietoisesti erilaisia työkokemuksia, mikä on rikkaus. Kun parikymppisenä kirjoitin ensimmäisen teokseni Yhden yön pysäkki, elin itse siinä kuvaamaani elämää. Pääsin kesätyöpaikkaani turvakodissa osittain siksi, että monet asukkaat olivat minulle entuudestaan tuttuja. Kuten aiemmin sanoin, kirjoittaessa on tärkeintä, että on jotain sanottavaa, ja sanottavaa puolestaan saa, kun yhteiskuntaa näkee ja ymmärtää monilta eri kannoilta.
MP: Miten lasten ja nuorten taidekasvatuksessa pitäisi mielestäsi painottaa?
RL: – Sanon nuorille aina, että eläminen on tärkeintä. Se tarkoittaa kaverien kanssa olemista, liikkumista, näkemistä, menemistä, elämän kirjon kokemista jo nuorena. Sitä, että ei jää kotiin möllöttämään. Siitä syntyy uteliaisuus, joka on yksi ihmisen perusominaisuuksista.
MP: Moni nuori potee kuitenkin yksinäisyyttä.
RL: – Se on totta ja todella ikävää. Itsensä ikäisten kanssa eläminen on tärkeää, mutta elämänkokemuksia voi jakaa myös eri ikäisten ihmisten kanssa. Itse kasvoin maalaistalossa, jossa oli paljon väkeä. Kasvoin siksi erilaisten tarinoiden ympäröimänä, vaikka kirjoja en lukenut muualla kuin koulussa. Olen suullisen perinteen kasvatti.
MP: Sinulla ei ole muodollista taidekoulutusta. Miten kiinnostuit taiteen tekemisestä ja miten löysit oman työskentelytapasi?
RL: – Kaikki lähti sarjakuvista 70- ja 80-luvuilla. Matkustin nuorena paljon ja tutustuin klassisiin ja kokeellisiin sarjakuviin Ranskassa. Tekniikan hallitseminen ei pelottanut minua, sillä silloin elettiin punk-kulttuurin aikaa, jolloin kaikki saivat tehdä kaikkea. Se oli valtavan vapauttava voima. En osannut piirtää, eikä se vaivannut minua yhtään, vaan aloin piirtää kuitenkin. Tekeminen opettaa. Teen todella paljon kaikkea, siinä taidot harjaantuvat.
Akateeminen taide on asia erikseen. Arvostan sitä, mutta se ei kiinnosta minua yhtään. En ole käynyt yhtään taide- tai kirjoituskurssia. Romaanini ovat siksi todella kovatöisiä. Kirjoittaessa tuotan valtavan massan raakamateriaalia, josta alamme kustannustoimittajan kanssa rakentaa romaania. Työskentelytapani muistuttaa siksi kuvanveistoa. Kysyin kustannustoimittajaltani, pitäisikö minun nyt tässä iässä käydä jokin kurssi, mutta hän sanoi ei, mennään tällä tyylillä loppuun asti.
MP: Miten olet päässyt yli vaikeista hetkistä?
RL: – Kirjoittamalla ja maalaamalla. En ole koskaan lopettanut taiteen tekemistä. Nelikymppisenä koin pienen kirjailijakriisin ja harkitsin alanvaihtoa, mutta se meni ohi. En silloinkaan ajatellut lopettavani itse kirjoittamista, vaan ainoastaan julkaisemisen.
MP: Mitä muistat omista kuvataidetunneistasi?
RL: – Omana kouluaikanani kuvataide oli todella epäsuosittu oppiaine. En itsekään arvostanut taiteita lapsena ja nuorena yhtään, se kaikki oli mielestäni höpöhöpöä. Ajattelin, että minun pitää keksiä jokin oikea ammatti. Olin pienestä pitäen kuitenkin kova touhuamaan ja leikkimään. Sain jatkaa leikkimistä aika pitkään, ja tavallaan leikin edelleen. En valinnut taiteilijan uraa, vaan se valitsi minut, ja niin sen oikean ammatin hankkiminen sai jäädä.
MP: Mikä on vanhempien rooli kuvataidekasvatuksessa?
RL: – En itse saanut minkäänlaista innostusta taiteeseen kotona, mutta sain vapaan kasvatuksen. Äitini sanoi, että kaikki muut lapset hän jaksoi kasvattaa paitsi nuorimmaisen eli minut. Myös sisarusteni joukossa on hyviä kirjoittajia, valokuvaajia ja taiteen harrastajia, vaikka itse olenkin meistä ainoa ammattilainen. Oma tyttäreni kasvoi ateljeessani ja alkoi maalata jo pikkulapsena. Nyt maalaamme siellä yhdessä. Hän haluaa itse kuitenkin pitää taiteen harrastuksena.
MP: Mitä eroa on taiteena ammattina ja taiteena harrastuksena?
RL: – Kirjoittaminen ja maalaaminen ovat minulle pakonomaisia tarpeita, mutta ammattitaiteilijan nimike on minulle toisaalta aivan yhdentekevä. Voisin olla yhtä hyvin vaikka maalaava siivooja tai opettaja. Minulla ei vaan taiteen tekemisen lisäksi olisi aikaa millekään muulle päivätyölle, siksi tämä on ammattini.
MP: Mitä kuvataidekoulussa pitäisi mielestäsi opettaa?
RL: – Lapsia pitäisi rohkaista kuvataidetunneilla vapaaseen ilmaisuun. Taidehistoriaa sekä nykytaidetta voisi myös avata enemmän. Piirtämisen opettaminen tuntuu minusta vieraalta.
Suomessa on huono keskustelukulttuuri ja toivoisin siksi, että kouluissa myös keskusteltaisiin ja väiteltäisiin enemmän. Olisi yleensä hyvä laajentaa kuvaa siitä, mitä kaikkea ihmisen on hyvä kokea ja tietää. Toisten ihmisten kunnioittamista ja kuuntelemista olisi hyvä opettaa, ja sama kunnioitus pitäisi laajentaa myös eläimiin. Tärkeintä olisi saada ihmiset tajuamaan paikkansa ja ymmärtämään, mitä ihminen on tehnyt maailmalle ja muille eläimille. Se, mitä syömme, tuhoaa tämän maapallon. Korona on lähtenyt liikkeelle lihasta, koska suhtaudumme muihin lajeihin välinpitämättömästi. Koulussa pitäisi oppia, että ihminen on vain yksi eliölaji muiden joukossa, ja että myös muilla eläimillä ja kasveilla on oikeus elää.
MP: Millaiset terveiset lähettäisit kuvataidekoulun oppilaille?
RL: – Pyrkikää elämään avoimesti, katsokaa ympärillenne, hakekaa kokemuksia ja tietoa. Oppikaa sanomaan rohkeasti omat mielipiteenne, ja oppikaa kuuntelemaan myös muita.
Kuka: Rosa Liksom, kirjailija, taiteilija
Syntynyt: v. 1958 Ylitorniossa
Teoksia: Yhden yön pysäkki (1985), Unohdettu vartti, (1986), Väliasema Gagarin (1987), Go Moskova go (1988), Tyhjän tien paratiisit (1989), Roskaa (1991), BamaLama (1993), Kreisland (1996), Värityskirja (1998), Perhe (2000), Jepata Nastan lentomatka (2000), Reitari (2002), Finlandia (2005), Maa (2006), Jepata Nasta pohjoisnavalla (2008), Hytti nro 6 (2011), Väliaikainen (2014), Burka, (2014), Everstinna (2017)
Palkintoja: J. H. Erkon palkinto (1985), Weilin+Göösin kirjailijapalkinto (1986), Kalevi Jäntin palkinto (1987), Lapin läänin taidepalkinto (1987), EBU:n elokuvakäsikirjoituspalkinto (1987), valtion kirjallisuuspalkinto (1987 ja 1992) Kiila-palkinto (1991), valtion viisivuotinen taiteilija-apuraha (1996 ja 2002), WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinto (2006), Finlandia-palkinto (2011), Pro Finlandia -mitali (2013), Kiila-palkinto (2016), Ruotsin akatemian pohjoismainen palkinto (2020), Veijo Meri -palkinto (2021)
Haastattelu on julkaistu Espoon kuvataidekoulun Pensselihirmut-lehdessä (1/2021).